Kävelin Taurian puistossa. Etsin satakieltäni, jota ystäväni ei uskonut satakieleksi. Minä taas väitin, että kyllä se on, vaikka yksi sen sävelkuluista oli toisenlainen kuin pietarilaisen ystäväni mielestä piti olla. Ainakin suomalaiset satakielet omaksuvat toisilta linnuilta lurituksia, naksutuksia, vihellyksiä ja koputuksia minkä kerkiävät. Luulisin.
Satakieleni asuu tiheässä syreenien muodostamassa kujakossa, jonka vierustaa kuljen touko-kesäkuussa aamulla töihin ja illansuussa kotiin. Aamuisin satakieleni nukkuu, mutta iltaisin se laulaa, ja mitä myöhempään olen liikkeellä, sitä innokkaammin.
Viimeisenä Pietarin iltanani ennen lomaa kävelin hitaasti puiston halki. Tuoksut huumasivat. Leikkivien lasten, soittavien nuorten, keskustelevien ihmisten äänet kohosivat yli suurkaupungin melun.
Oli pakko hieman kiirehtiä: pakkaamatta aamujunalle, kasvit kastelematta ennen matkaa.
Syreenikujakkoni kohdalla hidastin. Missä kymmenistä syreeneistä satakieleni tänä iltana laulaa? Vai asuuko se yhdessä niistä? En kuule sen kekseliäitä äänisarjoja. Onko se muuttanut?
Lopulta löydän kuitenkin jotain uutta. Joku on ripustanut virkatun sydämen ja rauhanmerkin syreenien välistä pilkottavaan aitaan. Satakieleni viesti minulle, uusi osoite?
Eeva-Liisa
PS lomalla heinäkuun alkupuolelle, kuulumisiin korkeassa kesässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti